Giovanni Arrighi ja kapitalismin neljä historiallista sykliä, osa I

Giovanni Arrighi ja kapitalismin neljä historiallista sykliä, osa I

Historiallinen sosiologia ja kapitalismin ymmärtäminen

Erilaisten asioiden ja prosessien tarkasteleminen historiallisissa kehyksissä ei ole kovinkaan trendikästä nykypäivänä. Historia ja historialliseen ymmärtämiseen pyrkiminen eivät ole kovassa huudossa esimerkiksi uusklassisen taloustieteen piirissä, joka on rakastunut lähinnä omissa ilmatiiviissä teoreettisissa umpioissaan toimivien taloudellisten tasapainomallien rakenteluun sekä kovilta luonnontieteiltä metodologiansa lainaavaan matemaattiseen mallintamiseen. Historia ja reaalimaailma ovat vastoin uusklassisen taloustieteen teesejä monesti osoittaneet, ettei kapitalismi suinkaan hakeudu harmonisiin tasapainotiloihin, vaan kapitalismi on perusolemukseltaan epävakaa järjestelmä, jonka historiaan toistuvat talouskriisit kuuluvat. Jos kapitalismia mielii ymmärtää, on historia otettava vakavasti, vaikka historiallinen evidenssi särkisikin matemaattisten mallien harmonisen kauneuden. Historiallinen sosiologia tarjonneekin hedelmällisempiä työkaluja kapitalismin kehityksen ymmärtämiseksi kuin rationaalisen valitsijan tapaisiin ylihistoriallisiin vakioihin sokeasti uskova uusklassinen taloustiede, joka ainakin vielä toistaiseksi nauttii vahvan tieteellisen auktoriteetin asemasta niin maailmalla kuin Suomessakin.

Eväitä kapitalismin historialliseen ymmärtämiseen meille tarjoaa esimerkiksi italialainen Giovanni Arrighi (1937-2009), joka oli tunnetuimpia ja arvostetuimpia historiallisen kapitalismin tutkijoita ja maailmanjärjestelmäteoreetikoita. Arrighi tarjoaa meille teoreettisen näköalan, josta katsottuna empiirisen tapahtumatason kaoottisuuden alta löytyy toistuvia rakenteita, jotka määrittävät kapitalismia systeemisenä historiallisena järjestelmänä. Arrighi vyöryttää kirjojensa sivuille valtavan määrän historiallista empiriaa, mutta hän ei tyydy pelkkään deskriptiiviseen kuvailuun ja kronikointiin, vaan hän tarjoaa lukijalleen tarkkanäköisen tulkinnan kapitalismista syklisesti kehittyvänä historiallisena järjestelmänä. Tämän kirjoitussarjan tarkoituksena on luoda katsaus Arrighin tutkimiin kapitalismin neljään suureen sykliin, jotka kattavat kapitalismin historian keskiajan Pohjois-Italian kauppakapitalismista nykyiseen amerikkalaisvetoiseen globaalikapitalismiin. Kirjoitukset perustuvat muistiinpanoihini Arrighin kirjasta The Long Twentieth Century: Money, Power and the Origins of our Times, jota pidetään hänen pääteoksenaan.

Arrighi tulkitsee kapitalismia syklisesti kehittyvänä järjestelmänä, mutta hän ei suinkaan ole ensimmäinen talouden syklien tutkija – tuntevathan kaikki talous- ja yhteiskuntatieteilijät ainakin Kondratieffin syklit sekä Joseph Schumpeterin käsityksen talouskehityksen syklisestä etenemisestä. Arrighin tutkimat syklit ovat kuitenkin anatomialtaan erilaisia ja paljon pidempikestoisia kuin Kondratieffin syklit, jotka kestävät noin 40-60 vuotta. Arrighi erittelee kapitalismin historiasta neljä pitkäkestoista ja toisiaan seurannutta pääoman kasautumisen sykliä (systemic cycles of accumulation), joista kukin on aina ollut edeltäjäänsä lyhytkestoisempi mutta organisatorisesti monimutkaisempi ja maantieteellisesti kattavampi. Kullakin syklillä on ollut oma alueellinen tai valtiollinen valtakeskuksensa, joka on kasannut pääomia muita valtioita ja alueita tehokkaammin ja joka on ollut aikakauden keskeisin kaupan ja pääomavirtojen organisoija.

Arrighin keskeisin teoreettinen käsite on siis ”systeeminen pääoman kasautumisen sykli”, ja näitä syklejä – tai braudelilaisittain pitkiä vuosisatoja – on Arrighin mukaan kapitalismin historiassa ollut tähän mennessä neljä. Arrighin kapitalistiset syklit koostuvat seuraavista vaiheista: syklin aloittaa aina markkinoiden ekspansio, jolloin uusia kauppareittejä avataan, pääomia sijoitetaan kaupankäyntiin ja uusia kaupallisia organisaatiomuotoja syntyy. Markkinoiden kasvaessa pääoman kasautuminen noudattaa pääoman hyvin yksinkertaista yleistä kaavaa R-T-R’ (raha-tavara-lisääntynyt raha) – kasvavilla markkinoilla tavarat ja tuotteet menevät kaupaksi ja niihin sijoitettu pääoma tuottaa ylijäämiä. Laajenevilta markkinoilta löytyy markkinarakoja erilaisille uusille tuotteille, eikä kapitalististen toimijoiden keskinäinen kilpailu yleensä eskaloidu sodankäynniksi, vaan voittoja ja markkinarakoja riittää kaikille niin kauan kuin kokonaiskysyntä ja kaupan volyymi kasvavat. Seuraava vaihe syklin kehityksessä on aina vääjäämättä tapahtuva markkinoiden saturaatio, jolloin ekspansio hiipuu, markkinat kyllääntyvät ja voittojen jakamisen sijaan markkinoille syntyy nollasummapeli. Markkinoiden saturaatio johtaa yleensä raakaan taloudelliseen ja poliittiseen pudotuskilpailuun, sodankäyntiin, markkinoiden väkivaltaiseen valloittamiseen ja poliittiseen epävakauteen. Kun markkinat saturoituvat, ei kaupankäyntiin ole enää rationaalista sitoa enempää ylijäämäpääomia, minkä lisäksi kaupankäynnin kasvavat suojelukustannukset syövät voittomarginaaleja alati pienemmiksi.

Kapitalismin historiassa kaupallisten verkostojen keskeisimmät ja parhaiten informoidut toimijat – he sattuvat myös yleensä olemaan niitä, joilla on eniten pääomia – ovat reagoineet saturoitumisongelmaan siten, että he ovat vetäneet pääomiaan pois kaupankäynnistä ja pitäneet niitä mieluummin likvidissä muodossa etsien uusia tuottavia sijoituskohteita, esimerkiksi sotien rahoittamista. Arrighin mukaan kapitalismin finanssoitumisessa – siis pääomien vetäytymisestä kaupankäynnistä rahoitustoimintaan – ei ole mitään uutta ja vain modernia kapitalismia luonnehtivaa, vaan finanssoituminen on kapitalismin systeeminen ja syklisesti toistuva ilmiö, joka tapahtui jo keskiajan Pohjois-Italiassa. Finanssiekspansio – siis pääoman siirtäminen likvidiin muotoon ja sen sijoittaminen erilaisiin spekulatiivisiin sijoituskohteisiin – merkitsee aina kapitalistisen syklin lopun alkua, Arrighin termein signaalikriisiä, vaikka finanssiekspansio on aina alkuvaiheessaan tuottanutkin satumaisia voittoja pääomien omistajille. Signaalikriisiä seuraa aina historian kulun sanelemalla viiveellä saapuva terminaalikriisi, taloudellinen tai sotilaallinen romahdus, joka suistaa heikkenevän kapitalistisen valtakeskuksen lopullisesti pois poliittistaloudellisen maailmanjärjestelmän valtaistuimelta. Erittäin yksinkertaistetun karvalakkimallin mukaan Arrighin abstrahoimassa kapitalistisessa syklissä on siis neljä toisiaan seuraavaa vaihetta: 1) markkinoiden ekspansio, 2) markkinoiden saturaatio, 3) finanssiekspansio ja 4) sitä vääjäämättä seuraava romahdus ja syklin loppu. Kun sykli on kulkenut alusta loppuunsa, nousee vanhan valtakeskuksen tilalle uusi hegemoninen valtakeskus, joka organisoi taloudelliset suhteet ja maailmankaupan uudella ja aiempaa kompleksisemmalla tavalla. Näin uusi pääoman kasautumisen sykli voi taas alkaa uuden valtakeskuksen johdolla.

Arrighi on paitsi kapitalismin tutkija, myös maailmanjärjestelmäteoreetikko. Arrighi kytkeekin Immanuel Wallersteinin tapaan kapitalismin kehityksen poliittisen ja territoriaalisen ”maailmanjärjestelmän” kehitykseen. Kapitalismin ja territorialismin välillä on aina vallinnut hienovarainen dialektiikkansa, ja ne ovat historian saatossa kietoutuneet yhdeksi monimutkaiseksi systeemiseksi vyyhdiksi. Moderni valtiojärjestelmä ja kapitalismi ovat kehittyneet läheisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa jo keskiajan Pohjois-Italian kaupunkivaltiojärjestelmän synnystä lähtien, mutta yhteisestä historiasta huolimatta territoriaalisen ja kapitalistisen logiikan välillä on syviä ristiriitaisuuksia. Territoriaaliset valtiaat – feodaaliherrat ja kuninkaat – ymmärtävät valtansa lähteeksi hallitsemansa alueen laajuuden sekä heidän valtansa alla elävän väestön suuruuden, ja heidän näkökulmastaan rikkaudet ja pääoma ovat vain välineitä aluevalloitusten tekemiseksi tai oman alueen puolustamiseksi. Kapitalistit puolestaan katsovat valtansa lähteeksi pääoman, ja heille maa, aluevaltaukset ja alaisten tai palkollisten lukumäärä ovat vain välineitä itseisarvoisessa pääoman kasaamisessa. Kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehityksessä on aina ollut kyse jonkinlaisesta kapitalistisen ja territoriaalisen logiikan välisestä sommitelmasta tai fuusiosta, eikä kumpaakaan logiikkaa voi soveltaa täysin puhtaassa muodossa huomioimatta toisen olemassaolon tuottamaa kitkaa. Modernin valtiojärjestelmän ja kapitalismin kehitystä on syytä tarkastella yhdessä, sillä pääoman kasautuminen ja valtiojärjestelmän synty ja vakiintuminen kuuluvat samaan historialliseen prosessiin – ne ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa toimivia elementtejä samassa systeemisessä kokonaisuudessa. Ehkä nykyisen globaalikapitalismin aikakaudella, kun pääoma on immaterialisoitunut valonnopeudella alueelta toiselle liikkuvaksi abstraktiksi bittimassaksi, meidän on vaikea ymmärtää kapitalismin ja territorialismin historiallista yhteyttä, mutta kaikesta nykykehityksestä huolimatta maailmanjärjestelmä on jakamaton monimutkainen punos, jonka kapitalismin ja territorialismin keskinäinen vuorovaikutus on historian saatossa punonut.

 

Keskiajan Pohjois-Italia kapitalismin kehtona

Mark Fisherin purevan aikalaisdiagnoosin mukaan me elämme tällä hetkellä vaihtoehdottomassa ”kapitalistisen realismin” kulttuurissa, eikä surkastunut mielikuvituksemme osaa tai viitsi kuvitella vaihtoehtoja kapitalismille. Slavoj Žižek  kiteyttää hyvin kapitalistisen realismin olemuksen sanoessaan, että nykyihmisen on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Jos emme osaa kuvitella kapitalismin loppua vaan pidämme sitä ylihistoriallisena ja vaihtoehdottomana järjestelmänä, voi olla haastavaa kuvitella kapitalismille varsinaista alkuakaan, tai että olisi ollut aika ennen kapitalismia. Kapitalismilla ja kapitalistisella maailmanjärjestelmällä on kuitenkin syntyhistoriansa, ja jos Arrighiin on uskomista, on nykyinen maailmantalouden tiheä verkosto saanut alkunsa niistä hennoista versoista, jotka kasvoivat 1300-luvulla Pohjois-Italian pienessä kapitalistisessa enklaavissa. Eurooppalaisen kapitalismin kehto paikantuu siis keskiajan Pohjois-Italiaan, jonka kaupunkivaltioilla oli latinalaisen kristikunnan kannalta kaikkein merkittävin rooli koko Euraasian kattaneessa kauppaverkostossa. Firenze, Genova, Milano ja Venetsia sijaitsivat tuon valtavan verkoston länsilaidalla, ja ne kaikki hyötyivät suuresti 1200-luvun lopun ja 1300-luvun alkupuolen euraasialaisesta kaupankäynnin ekspansiosta.

Euraasian kaupan ekspansion mahdollistivat ennen näkemättömän laajan territoriaalisen imperiumin luoneet mongolit, jotka onnistuivat 1200-luvun kuluessa vakiinnuttamaan valtansa Euraasiassa. Mongolivaltakunta onnistui luomaan Pax Mongolicana tunnetun poliittisen ja sotilaallisen vakauden kauden, jonka aikana koko Euraasian kattaneet kaupalliset yhteydet, kaupankäynti ja kulttuurivaihto elpyivät hiljaisten vuosisatojen jälkeen. Koko Silkkitie jäi mongolien vallan alle, ja kaanit takasivat kauppareittiä kulkeneiden kauppiaiden ja karavaanien turvallisuuden tehden Silkkitiestä jälleen kukoistavan kauppareitin. Pax Mongolican aikana myös italialainen kauppakapitalismi kukoisti, ja niin kauan kuin markkinat laajenivat ja kaupan volyymi kasvoi, hyötyivät Pohjois-Italian kaupunkivaltiot myös toistensa käymästä kaupasta. Kaupunkivaltioiden välille oli kehittynyt oma erikoistunut kaupallinen työnjakonsa, joka hillitsi niiden keskinäistä kilpailua. Genova ja Venetsia hallitsivat merikauppaa Aasiaan, mutta Venetsia oli erikoistunut Etelä-Aasian maustekauppaan, kun Genovan erityisalaa oli Keski-Aasian silkkikauppa. Teollista tuotantoa ja Luoteis-Euroopan kauppaa harjoittaneet Firenze ja Milano eivät nekään astuneet toistensa varpaille: Firenze oli erikoistunut tekstiileihin, Milano puolestaan metalleihin. Niin kauan kuin kaupankäynti lisääntyi ja markkinat sekä voitot kasvoivat, kaupunkivaltioiden työnjako ja erikoistuminen hyödytti niitä kaikkia: informaatio liikkui kaupunkivaltioiden välisissä diplomaattisissa ja epävirallisissa verkostoissa ja markkinoiden tilasta oli helpompi muodostaa kokonaiskuva, kun tietoa oli saatavilla monien erityismarkkinoiden, maantieteellisten alueiden ja kulttuuripiirien taloudellisista ja poliittisista oloista. Tämä vähensi kaupankäynnin riskiä, joten kaupunkivaltioiden erikoistumista omiin kaupallisiin sektoreihinsa voi pitää eräänlaisena kollektiivisena riskinhajauttamisstrategiana.

Pax Mongolican turvaama kaupallinen ekspansio päättyi 1300-luvun alkupuolella Mongoli-imperiumin pirstouduttua pienempiin keskenään sotineisiin kaanikuntiin. Kauppakapitalismin ekspansion rajat tulivat nopeasti vastaan ja markkinat saturoituivat. Koko Euraasiassa noususuhdanteen ja hedelmällisen kaupallisen yhteistyön tilalle tuli laskusuhdanne ja  raaka taloudellinen ja sotilaallinen pudotuspeli, joka Arrighin mukaan kävi kiivaimmillaan  Pohjois-Italiassa. Voittojen kuihtuminen ja niiden muuttuminen kitkeriksi tappioiksi johti kaupunkivaltioiden väliseen sodankäyntiin markkina-alueiden ja kauppareittien hallinnasta. Kun ylijäämäpääomia ei enää kannattanut sijoittaa aina vain epävarmempaan ja alati pienempiä ja pienempiä voittoja tuottaneeseen kaupankäyntiin, kapitalistinen logiikka kehotti pitämään pääomaa mieluummin likvidissä muodossa. Kuten niin usein myöhemminkin, sodankäynnin rahoittamisesta tuli suosituin spekulatiivinen sijoituskohde, johon suurkapitalistit sijoittivat likvidejä pääomiaan. Kaupan ehtymistä ja markkinoiden saturaatiota seurasikin Italian niemimaalla vuosisatainen jatkuvan sodankäynnin aikakausi, jota historioitsija Fernand Braudel on kutsunut ”Italian satavuotiseksi sodaksi”.

Pitkäkestoisen sotimisen lopputuloksena Italian suurimmat ja vahvimmat kaupunkivaltiot valloittivat pienempiään ja kasvattivat alueellisia valtapiirejään. Tämä prosessi jatkui, kunnes vahvimpien valtioiden välille syntyi riittävän vakaa voimatasapaino, ja tämä status quo lopulta institutionalisoitiin Lodin rauhansopimuksessa vuonna 1454. Sodankäynti muovasi kaupunkivaltioiden keskinäisiä voimasuhteita, ja varsinkin Genova oli Lodin rauhansopimuksen voimaanastuessa heikentynyt sotilaallisesti ja taloudellisesti huomattavan paljon hävittyään kaupallisen ja sotilaallisen ylivaltansa itäisellä Välimerellä Venetsialle. Kun Genovan kaupunkivaltion kyvyt valtionmuodostuksessa ja sodankäynnissä (war- and state-making activities) ja siten kauppareittien hallinnassa heikkenivät, ajautui Genova poliittiseen ja taloudelliseen kriisiin.  Genovalainen porvariluokka joutui 1400-luvulla pakon edessä etsimään poliittisia ja sotilaallisia liittolaisia Italian ulkopuolelta, mutta tämä ei ollut millään tapaa luonnotonta genovalaisille, joiden kosmopoliittinen kulttuuri oli aina suuntautunut oman kaupunkivaltion ahtaiden rajojen ulkopuolelle. Lähtöä diasporaan helpotti myös se, ettei genovalaista kapitalismia ollut koskaan sidottu vahvaan valtiolliseen liekaan, toisin kuin Venetsiassa.

Kun Genovan kaupunkivaltio ei pystynyt tarjoamaan vakaata ja vahvaa alueellista valtakeskusta genovalaisille kapitalisteille ja genovalaiselle pääomalle, genovalaiset kauppiaat ja pankkiirit muodostivat niin sanottuja kapitalistisia osakuntia (nations) moniin Euroopan kaupallisiin keskuksiin. Monet genovalaiset hakeutuivat erilaisiin diasporiin tekemään kauppaa ja tarjoamaan organisatorisia taitojaan paikallisten ruhtinaiden käytettäviksi. Genovalainen pääoma ja genovalaiset kapitalistit tarvitsivat ennen kaikkea yhtä asiaa: vahvaa territoriaalista kumppania, joka tarjoaisi sotilaallista suojelua, johon Genovan kaupunkivaltio ei enää kyennyt. Lopulta, ajanjakson aikana joka ulottuu 1400-luvulta 1500-luvulle asti, genovalaiset kauppiaat ja pankkiirit löysivät reconquistan edetessä valtapiirejään kasvattaneista iberialaisista valtiaista vahvoja territoriaalisia kumppaneita, joiden kanssa he lopulta muodostivat aikansa kehittyneimmän, tehokkaimman ja ekspansionälkäisimmän pääoman ja territorialismin synteesin, jonka Arrighi katsoo lopulta käynnistäneen ensimmäisen systeemisen pääoman kasautumisen syklin. Koska genovalainen kapitalismi oli kypsällä kaudellaan kosmopoliittista finanssikapitalismia, on meidän luotava vielä nopea katsaus Firenzeen ja varsinaisen suurrahoituksen eli haute financen syntyyn, sillä genovalainen haute finance sofistikoituneine luottoinstrumentteineen sysäsi liikkeeseen ensimmäisen kapitalistisen syklin, joka johdatti kapitalismin ulos sen euraasialaisesta alkukodista.

Firenze ja suurrahoituksen synty

Italialainen kapitalismi kehittyi aluksi yksinkertaisena kauppakapitalismina ja pääomien kasautuminen vaati moottorikseen kaupankäynnin ekspansiota. Varsin pian kasautunut rahapääoma kuitenkin muuttui itsenäiseksi voimatekijäkseen rahatalouteen hiljalleen siirtymässä olleessa Euroopassa, ja erilaiset maalliset ja kirkolliset valtiaat keisarista paaviin tarvitsivat rahapääomia ja pankkiirien palveluksia pysyäkseen mukana alati raaistuneissa valtataisteluissa. Tähän tarpeeseen vastasi ”suurrahoituksen” (high finance, haute finance) kehittyminen erilaisine finanssipalveluineen. Ensimmäiset Italiasta Alppien yli suuntautuneet finanssisopimukset solmivat sienalaiset liikemiehet, jotka matkustivat Englantiin ja muihin pohjoisiin kuningaskuntiin myyden paavin puolesta aneita ja muita arvokkaita ”aineettomia vientituotteita”. Varsinaisen kapitalistisen haute financen synty on kuitenkin firenzeläistä perua. Firenzeläinen pankkitoiminta syntyi keskiajan kuluessa kaupunkivaltion kukoistavan ja laajoja kauppaverkostoja solmineen kangas- ja tekstiilikaupan yhteydessä, ja osoituksena firenzeläisten pankkiirien nopeasti kasvaneesta vallasta on se, että he saivat 1400-luvulla hoitaakseen tuottavan ja arvovaltaisen tehtävän paavien pankkiireina.

Myöhäiskeskiaika tarjosi pankkiireille muitakin mahdollisuuksia voitontekoon kuin paavin raha-asioiden hoitamisen. Myöhäiskeskiaika oli Euroopassa jatkuvan sodankäynnin aikaa: Englanti ja Ranska kävivät kuuluisan satavuotisen sotansa ja Italiaa ravisteli yhtä kauan kestänyt epävakauden ja sodankäynnin aikakausi. Myös muslimeilta kristikunnan haltuun pala palalta takaisin valloitettu Iberian niemimaa oli ajautunut poliittiseen anarkiaan. Palkkasotilaiden rekrytointiin perustunut sodankäynti nieli paljon enemmän rahaa kuin kuninkailta löytyi kolikoita kirstujensa pohjilta, ja tämän takia kuninkaallisten hovien ja pankkiiriliikkeiden välille syntyi kiinteitä suhteita. Satavuotinen sota on oivallinen esimerkki pankkiirien ja kuninkaiden keskinäisistä siteistä sekä siitä, että läntinen kristikunta oli jo 1300-luvun alkupuolella vahvasti keskinäisriippuvainen systeeminen kokonaisuus, jossa Pohjois-Euroopan tapahtumilla saattoi olla Italiassa asti tuntuneita seurauksia. Satavuotisen sodan aloittaja, Englannin kuningas Edvard III, ei tyytynyt rahoittamaan Ranskan vastaista sodankäyntiään pelkästään velkaantumalla italialaisille pankkiireille, vaan hän yritti rahoittaa sodankäyntiään alistamalla kangasteollisuudestaan tunnetun Flanderin – Ranskaan kuuluneen kreivikunnan – valtansa alle. Edvardin strategiana oli kiristää Flanderilta parempia kauppaehtoja ja pakkolainoja, sekä tulouttaa kukoistavan flanderilaisen kangasteollisuuden tulot omiin rahakirstuihinsa. Edvardin halu päästä Ranskan kuninkaaksi nieli kuitenkin paljon enemmän pääomia kuin hän pystyi Englannista ja Flanderista puristamaan, joten hän tarvitsi valtavia lainoja rahoittaakseen sodankäyntiään.

Englannin väkivalloin hankkima johtava markkina-asema Euroopan kangasmarkkinoilla heijastui Italiaan siten, että firenzeläiset kangastuotantoa- ja kauppaa harjoittaneet kapitalistit joutuivat vähentämään omaa tuotantoaan ja etsimään pääomalleen muita sijoituskohteita. Vaihtoehtoinen sijoituskohde firenzeläiselle pääomalle löytyi, kun jo ennestään Englannin hovissa hyvin tunnetut Bardin ja Peruzzin pankkiiriliikkeet päätyivät myöntämään Edward III:lle valtavia lainoja. Pankkiiriliikkeiden uhkapeli epäonnistui ja ne menettivät rahansa ja ajautuivat konkurssiin. Bardin ja Peruzzin pankkiiriliikkeiden kaatumiset johtivat koko Italian luottojärjestelmän romahtamiseen ja kiivaisiin työläiskapinoihin Firenzessä. Kapinointi huipentui Ciompin kapinaan vuonna 1378, jolloin köyhtyneet kangastyöläiset nostivat oman miehensä Michele di Landon tasavallan hallituksen johtoon, mutta tämä proletaarikapina ei lopulta onnistunut muuttamaan Firenzen sisäpoliittisia valtasuhteita, ja lopulta kapina sai aikaan vain tapettujen työläiskapinoitsijoiden korkeita ruumispinoja.

Bardin ja Peruzzin kaatuminen aiheutti siis suuren rysäyksen Italian ja erityisesti Firenzen pankkisektorille, mutta jättiläisten kaatuminen tekee aina tilaa uusille toimijoille. Medicien suku oli vielä 1300-luvulla kohtuullisen mitätön tekstiilikauppaa harjoittanut kauppiassuku, mutta se nosti nopeasti profiiliaan ja vaikutusvaltaansa kaaokseen ajautuneessa Firenzessä. Rahan mukana tuli poliittista vaikutusvaltaa, ja Lodin rauhansopimuksen jälkeen 1454 Medicit nousivat kiistattomaan johtoasemaan Firenzessä, vaikka he tyytyivät hallitsemaan tasavaltalaisen valtiomuodon puitteissa. 1400-luvulla Medicit vakiinnuttivat asemansa ”Euroopan pankkiireina” . Medicit hoitivat paavin raha-asioita sekä suosivat taiteita ja renessanssin kulttuurielämää upottaen näyttävyyteen valtavia summia – Arrighin mukaan tämä esti likvidin pääoman liiallisen kasautumisen ja inflatoitumisen, minkä ansiosta pääoma pysyi niukkana ja kysyttynä hyödykkeenä.  Medicit oppivat Bardin ja Peruzzin konkursseista sen, että kaikkea pääomaa ei kannata lainata yhdelle suurasiakkaalle, vaan luototuksen hajauttaminen lukuisille asiakkaille on parempi riskinhallinnan strategia. Medicit olivat ensimmäinen suku, joka ruumiillisti haute financen hengen ja vaikutusvallan ajan suurpolitiikassa. Likvidin pääoman kysyntä oli jo 1300-luvun loppupuolella niin suurta, että suurpankkiireista tuli kenties territoriaalisia valtiaita ja paavin valtaistuintakin vahvempia tekijöitä eurooppalaisessa suurpolitiikassa. Tarkoituksenani ei ole kronikoida Medicien suvun historiaa, vaan havainnollistaa että pääomasta oli tullut itsenäinen voimanlähteensä, ja Medicien tapaiset suurpankkiirit pitivät parhaillaan dynastisia hallitsijoita pelinappuloinaan.

Tämä kaikki kertoo siitä, että kapitalismissa ja kapitalistisessa maailmanjärjestelmässä raha ei ole suinkaan neutraali asia, pelkkä vaihdantaa sujuvoittava väline, vaan vallan lähde ja tavoiteltava itseisarvo. Keskiajan Eurooppa oli feodaalisten herra-vasalli -suhteiden epävakaa mosaiikki vailla vahvoja keskusvaltoja, mutta alati kehittyneet sodankäyntitekniikat ja niiden mahdollistamat aluevalloitukset johtivat hiljattaiseen kehitykseen kohti aiempaa vahvempia ja yhtenäisempiä kansallisvaltioita. Sodankäynti ja valtionmuodostus – territoriaalisen logiikan päätavoitteet – vaativat suuren mittakaavan rahoitusta, jota kuninkaat ja herttuat eivät pystyneet verottamalla tai pakko-otoilla hankkimaan omilta pieniltä ydinalueiltaan. Kapitalistinen pankkitoiminta mahdollisti sodankäynnin ja territoriaalisen ekspansion, ja pääoman jatkuva kysyntä takasi pankkiireille suuret voitot. Haute finance syntyi Firenzessä, mutta vasta genovalaisen finanssikapitalismin ja iberialaisten valtiaitten ristiretkiaatteen sekä merentakaisen ekspansionälän synteesi muodostui niin vahvaksi maailmanhistorialliseksi voimaksi, että se sysäsi käyntiin ensimmäisen systeemisen pääoman kasautumisen syklin, joka yhdisti Amerikan mantereen euraasialaiseen maailmantalouteen.

 

Genovalainen diaspora-kapitalismi ja ensimmäinen kapitalistinen sykli

Historioitsija Arnold Toynbee on kirjoittanut historian kulttuureille asettamista haasteista. Hänen teesinsä mukaan voimakkaat kulttuurit ja valtiot ovat kehittyneet historian antamien haasteiden karaisemina, kunhan tuo haaste ei vain ole ollut ylivoimaisen raskas inhimillisille kyvyille. Ehkä Genovaa ja erityisesti genovalaista porvariluokkaa voisi ajatella tuollaisen historian asettaman haasteen mestarillisina ratkaisijoina, sillä 1400-luvulla Genova kutistui tappiollisten sotien takia B-luokan poliittiseksi tekijäksi, mutta ulkomaille suuntautuneet ja omanlaistaan kosmopoliittista diaspora-kapitalismia harjoittaneet genovalaiset kauppiaat nousivat 1500-luvun aikana hiljalleen koko Euroopan finanssimaailman valtiaiksi. Genovan kohtaloihin vaikuttivat samat systeemiset tekijät kuin muihinkin Pohjois-Italian kaupunkivaltioihin. Merkittävin Italian ja Euroopan talouteen vaikuttanut shokki oli Euraasian kaupan kuihtuminen 1300-luvun aikana, mutta lopulta Genova oli kuitenkin Italian kaupunkivaltioista se, jonka kehityspolku poikkesi huomattavasti muista. Lopulta tuo kehityspolku johti monen tekijän vaikutuksesta kosmopoliittisen finanssikapitalismin kehittymiseen ja poliittiseen liittoon Espanjan ja Portugalin hallitsijoiden kanssa. Arrighin mukaan Genova oli aina ollut siinä mielessä erityislaatuinen, että kun Firenzessä, Milanossa ja Venetsiassa kapitalismi kehittyi palvelemaan valtionmuodostusta ja oli aina läheisessä suhteessa siihen, suuntautui genovalainen kapitalismi jo varhain pikemminkin markkinoiden kuin valtion luomiseen. Genovalaisten tavat kasata pääomia olivat siis jo varhain hyvin joustavia ja puhkikulutettua nykytermiä käyttäen innovatiivisia. Samaa ei voi välttämättä sanoa muista Italian kaupunkivaltioista, joiden kaupallisia strategioita Arrighi kuvailee paljon jäykemmiksi ja konservatiivisemmiksi.

Pax Mongolican päättyminen siis järisytti Pohjois-Italian voimatasapainoa, jota Arrighi pitää kapitalistista logiikkaa palvelleena mekanismina, joka salli kunkin kaupunkivaltion keventää suojelukustannuksiaan, sillä voimatasapainon toimiessa keskinäisen sodankäynnin riski oli pieni. 1300-luvulla alkanut valtioiden välinen kilpailu markkinaosuuksista ja kauppareittien hallinnasta johti kuitenkin Italian ”satavuotiseen sotaan”, joka johti Genovan aseman heikentymiseen Pohjois-Italian kaupunkivaltiojärjestelmässä. Genova menetti tämän kaoottisen kauden aikana aiemman vaurautensa vankimmat tukijalat. Genovan 1200- ja 1300-lukujen kaupallisen menestyksen suurin tekijä oli ollut se, että Keski-Aasian kauppareitin ”Mustanmeren terminaali” oli lähes täysin genovalaisten hallinnassa, ja niin kauan kuin Pax Mongolica turvasi kauppareitin turvallisuuden ja kaupan sujuvuuden, genovalaisten liiketoimet kukoistivat. Mongolivaltakunnan kukistuminen ja ottomaanien kasvava valta Mustanmeren alueella lopulta tuhosivat Genovan ylivallan alueella. Genova yritti korvata menetykset ottamalla Mustanmeren alueelle syntyneitä uusia kauppareittejä haltuunsa, mutta Venetsiaa vastaan käyty Chioggian sota päättyi Genovan tappioon ja Venetsia sai Aasian kaupan eteläiset reitit haltuunsa. Lähempänä kotia genovalaisten kaupallisen ekspansion tukkivat voimistuneet Katalonia ja Aragonia luoteisella Välimerellä. Nämä vastoinkäymiset heikensivät Genovan asemaa Välimeren taloudessa ja Italian kaupunkivaltiojärjestelmässä, ja 1400-luvulla Genova huomasi olevansa keskellä syvää kriisiä. Genovan sotilaallis-kaupallinen apparaatti oli ruostunut, mutta genovalaisilla kauppiailla ja pankkiireilla oli siitä huolimatta suuret määrät pääomaa, laajat kaupalliset verkostot sekä maine taitavina rahainstrumenttien kehittäjinä – oli siis vain ja ainoastaan luonnollista, että he suuntasivat katseensa Italian ulkopuolelle etsiessään uusia poliittisia ja sotilaallisia kumppaneita, jotka voisivat tarjota heille sotilaallista suojelusta.

Genovan kehitys ei johtunut pelkästään ulkoisista systeemisistä syistä, vaan siihen vaikuttivat monet sisäisetkin syyt. Ensinnäkin genovalaisen kapitalismin juuret olivat poikkeuksellisesti aristokratian, ei niinkään porvariston harjoittamassa kaupankäynnissä. Genovalainen erityisyys oli myös se, että se oli paljon muuta Italiaa edellä oman alueellisen puskurivyöhykkeensä luomisessa: kun Milano vasta aloitteli Lombardian valloittamista, Firenze eteni syvemmälle Toscanaan ja Venetsia alisti valtansa alle Terrafermaansa, oli genovalainen aatelisto jo paljon aikaisemmin alistanut kaupunkia ympäröivän Ligurian maaseudun valtansa alle ja jakanut sen läänityksinä keskenään. Kun Euraasian kauppa 1300-luvun aikana ehtyi, kauppakapitalismilla rikastunut genovalainen aatelisto ”refeudalisoitui” nopeasti – se sijoitti pääomiaan maahan ja kokosi yksityisarmeijoita, siis omaksui roolin perinteisenä feodaaliaatelina. Juuri aristokratian vahvuus suhteessa porvariluokkaan oli sellainen sisäpoliittinen ja sosiaalinen stimulus, joka osaltaan ajoi genovalaisia kauppiaita ja pankkiireita etsimään onneaan Italian ulkopuolelta.

1300-luvulla, Euraasian kaupan ehdyttyä, koko Pohjois-Italiassa oli suosittua sijoittaa pääomia maahan ja kiinteistöihin, mutta Genovassa maanomistusolot poikkesivat huomattavasti muista pohjoisen kaupunkivaltioista. Genovassa aateli jakoi lähes kaiken saatavilla olleen maan keskenään, kun taas Firenzessä ja Venetsiassa maata osti urbaani kauppiasluokka, joka etsi pääomilleen turvallista sijoituskohdetta ja nostetta sosiaaliselle statukselleen. Genovassa urbaanin kauppiasluokan tie maanomistajiksi oli puolestaan suljettu. Genovan urbaani kauppiasluokka huomasi olevansa tilanteessa, jossa se ei löytänyt omasta valtiostaan tuottavia sijoituskohteita pääomilleen eikä se voinut haaveilla maata omistamalla nousevansa aatelistoon, toisin kuin Firenzen, Milanon ja Venetsian suurkauppiaat. Genovalaiset kauppiaat ja pankkiirit joutuivat siksi pakon edessä pitämään pääomiaan likvidissä muodossa ja kehittämään rahan lainaamisesta ja erilaisista finanssipalveluista elinkeinoa itsellensä.

Genovalaisen kapitalismin kehittymistä kohti finanssikapitalismia ja rahoituspalveluita joudutti genovalaisten tekninen ylivertaisuus kaupallisissa ja rahateknisissä asioissa. Laajoja verkostoja solmineet genovalaiset kauppiaat ja pankkiirit oivalsivat, että he voisivat hyötyä eri valuuttojen välisistä kurssiheilahteluista, jos heillä olisi käytettävissään standardisoitu ”yleisraha”, jolla olisi vakioitu arvo kullassa. 1400-luvun puolivälissä Genovassa otettiinkin valuuttakaupoissa ja hieman myöhemmin kaikissa transaktioissa käyttöön standardoidun määrän kultaa sisältänyt kolikko, jolloin tuotteille voitiin määrittää helpommin yhteismitallinen arvo, minkä lisäksi muiden valuuttojen arvot voitiin suhteuttaa tähän arvoltaan vakaaseen yleisrahaan, moneta di cambioon. Genovalaiset olivat sound money -politiikassaan vuosisatoja muuta maailmaa edellä, ja arvoltaan stabiilin rahan käyttöönotto mahdollisti eksaktimman arvonmäärityksen, luottoinstrumenttien kehityksen ja siten edellytykset luottojen määrän kasvattamiselle. Genovalaisten tekninen ylivertaisuus luottoinstrumenttien kehittämisessä ja lainapalveluiden järjestämisessä helpotti genovalaisen kapitalistiluokan kosmopoliittista suuntautumista pois oman kaupunkivaltion ahtaiden rajojen sisältä, ja juuri genovalaisten maine taitavina kaupallisina välimiehinä ja rahoittajina edesauttoi heitä poliittisten liittolaisten etsinnässä Italian niemimaan ulkopuolella.

Kotivaltion sotilaallinen kyvyttömyys, kaupallisten mahdollisuuksien vähäisyys sekä sosiaalisen nousun vaikeus työnsivät genovalaisia kauppiaita ja pankkiireita pois Genovasta. Heidän pääomilleen, verkostoilleen ja kaupallisille taidoilleen oli myös kysyntää Euroopassa, joten pelkät työntävät tekijät eivät selitä kokonaan genovalaisten levittäytymistä Euroopan kaupallisiin keskuksiin. Lopulta Iberian niemimaasta muodostui genovalaisille kauppiaille ja pankkiireille eräänlainen kaupallinen linnoitus, josta käsin he pystyivät käymään kauppaa, etsimään uusia kauppareittejä ja tarjoamaan organisointitaitojaan niitä tarvitseville. Etelä-Iberia oli jo pitkään kuulunut Genovan kaupalliseen vaikutuspiiriin, joten kun taloudellisen kilpailun ja sodankäynnin paine koveni Italiassa, oli täysin loogista, että genovalaiset vetäytyivät iberialaiseen ”ulkovartioonsa”. Lopulta 1380-luvulla Barcelonan suurimpien pankkien kaatuminen antoi genovalaisille mahdollisuuden nousta Iberian alueen tärkeimmäksi rahoittajaksi, eivätkä he jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Genovalaisten tärkein nurkanvaltaus Iberian alueella oli kuitenkin Kastilian kaupan haltuunotto: genovalaiset asettuivat Cordobaan, Cadiziin ja Sevillaan ja ottivat alueen kukoistavan villakaupan organisoitavakseen.

Villakaupan haltuunotto oli tärkeä askel genovalaisille ja juuri villakaupan organisointi auttoi genovalaisia ulottamaan lonkeroitaan yhä syvemmälle ja syvemmälle Iberian alueen talousjärjestelmään. Genovalaisten vaikutus alueella muuttui lopulta niin vahvaksi, että vuoteen 1492 asti itsenäisenä pysyneestä Granadan kuningaskunnasta tuli Arrighin sanoin genovalaisten ”taloudellinen kolonia”. Iberia ei ollut genovalaisille pelkästään ulkovartio johon vetäytyä, vaan se oli myös luonnollinen lähtöalue, josta käsin etsiä korvaavia kauppareittejä ja yhteyksiä menetettyjen tilalle. Kun Venetsia tiukensi otettaan Saksan hopeasta ja Aasian mausteista, oli genovalaisten vastavuoroisesti tiukennettava otettaan Afrikan kullasta, jota tuotiin Saharan karavaanireittiä pitkin Pohjois-Afrikkaan, lähelle Iberian etelärannikkoa. Genovalaisten oli myös etsittävä Atlantin kautta uutta kauppareittiä itään, sillä heidän piti jotenkin korvata Venetsialle menetetty Keski-Aasian reitti. Näistä strategisista syistä vahva läsnäolo Iberiassa oli elintärkeää genovalaisille.

Edellä mainitut strategiset syyt selittävät, miksi genovalaisille oli tärkeää saada jalansijaa Iberiassa. Kaikkein tärkein anti, mitä Iberialla oli genovalaisille antaa, oli kuitenkin poliittinen ja sotilaallinen suojelu, johon uskonnollisesti fanaattiset ja ristiretkiaatetta vannoutuneesti kannattaneet iberialaiset valtiaat voitiin suostutella. Portugalin prinssin Henrik Purjehtijan kaltaiset hahmot takasivat, että espanjalaiset ja portugalilaiset olivat valmiita purjehtimaan paljon kauemmas kuin mikään rationaalinen taloudellinen kalkulaatio olisi suonut. Espanjalaisen ja portugalilaisen ristiretkiaatteen vanavedessä genovalaiset pystyivät purjehtimaan pitkälle kohti tuntemattomia vesiä kartoittaen uusia kauppareittejä ja etsien uusia jalometallien lähteitä. Genovalainen kapitalistinen sykli kehittyikin läheisessä vuorovaikutuksessa Iberian niemimaan valtiollisen kehityksen kanssa, ja genovalaisten diaspora-kapitalistien sekä Iberian alueelle muodostumassa olleiden Espanjan ja Portugalin valtakuntien välille syntyi eräänlainen kaksoisrakenne, jossa territorialistisen valtion voimankäyttö ja alueellinen ekspansio loi kapitalistiluokalle uusia kaupallisia mahdollisuuksia, ja toisaalta kapitalistiluokan tehokkuutta pääoman kasaamisessa voitiin hyödyntää valtion sotavoiman rahoituksessa. Territoriaalinen ekspansio siis ruokki pääoman kasautumista ja vice versa. Tämä yhteistyö – sanottakoon sitä vaikka kapitalistisen ja territoriaalisen logiikan synteesiksi – oli erittäin hedelmällistä molemmille osapuolille. Iberia tarjosi genovalaisille vahvan ulkovartion, josta käsin he pystyivät organisoimaan markkinoiden ekspansion, joka aloitti kapitalistisen syklin materiaalisen kasvun vaiheen. Myöhemmin, 1500-luvulla, materiaalinen ekspansio vaihtui finanssiekspansioksi, ja tämä hyödykekaupan vaihtuminen rahoitukseen tuotti genovalaisille finanssikapitalisteille satumaisia voittoja.

Vaikutusvaltansa Iberiassa vakiinnuttaneilla genovalaisilla pankkiireilla oli keskeinen rooli Espanjan kehityksessä uuden ajan alun johtavaksi eurooppalaiseksi valtioksi. 1550-luvulta 1620-luvun loppuun asti genovalaiset hallitsivat Euroopan finanssimaailmaa suvereenisti. Arrighin mukaan tämä hallinta perustui näkymättömään linkkiin Pohjois-Italian vuolaan rahan tarjonnan ja imperialistisen Espanjan kyltymättömän rahantarpeen välillä. Italialainen pääoma kulkeutui Piacenzan markkinoiden kautta Genovaan ja genovalaisten pankkien holveihin, ja genovalaiset pankit puolestaan lainoittivat tällä jatkuvalla rahavirralla imperialistista Espanjaa, joka oli tullut riippuvaiseksi genovalaisten lainoista. Espanjan rahoituksesta huolehtineet genovalaiset finanssikapitalistit edustivat 1500-luvun ja 1600-luvun alun todellista haute financea, ja toisin kuin Habsburgien nimelliset luottopankkiirit Fuggerit, genovalaiset osasivat sälyttää tappiot klienttiensä ja kilpailijoidensa kannettaviksi, eivätkä he antaneet Espanjan hovin imeä itseään kuiviin. Genovalaiset osasivat tehdä itsestään korvaamattomia Espanjan kuninkaille. Esimerkiksi espanjalaisten sotajoukkojen vaadittua 1560-luvulla kuukausittaista palkanmaksua kultarahassa, oli genovalaisen verkoston kyky vaihtaa Amerikan hopeaa kultaan välttämätön edellytys sille, että Filip II pystyi jatkamaan imperialistista politiikkaansa vuosikymmenestä toiseen.

Suunnilleen 1500-luvun puolivälistä lähtien genovalaiset suurkapitalistit siis siirtyivät kaupankäynnistä yhä suuremmissa määrin rahoitukseen, mikä Arrighin analyysikehikossa merkitsee aina kapitalistisen syklin lopun alkua. Lopulta epäsuosiolliset systeemiset olosuhteet syrjäyttivätkin genovalaiset kapitalistit eurooppalaisen finanssimaailman valtaistuimelta, ja myös imperialistinen Espanja menetti otteensa Euroopan suurpolitiikasta 1600-luvun aikana. Genovalainen kapitalistinen sykli oli 1600-luvulle tultaessa kulkenut alusta loppuunsa: se oli elänyt materiaalisen ekspansion kauden jota seurasi finanssiekspansion aika, joka lopulta päätti syklin ja jätti pelikentän auki uusille toimijoille, jotka organisoivat kapitalistisen maailmantalouden uusiksi ja aloittivat uuden materiaalisen ekspansion kauden. Lopulta tuohon tehtävään kykeni piskuinen Hollanti, joka sitkeällä vastarinnallaan Habsburgien Espanjaa vastaan osaltaan joudutti Espanjan alamäkeä. Genovalaisten historiallinen merkitys piilee Arrighin mukaan siinä, että he onnistuivat organisoimaan ensimmäisen mittasuhteiltaan koko silloiseen maailmantalouteen vaikuttaneen pääoman kasautumisen syklin, joka on toistunut historiassa vielä kolme kertaa – toki aina huomattavasti laajemmassa mittakaavassa ja kompleksisemmin organisoituneena.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

2 vastausta artikkeliin “Giovanni Arrighi ja kapitalismin neljä historiallista sykliä, osa I

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s