Johdanto
Giovanni Arrighin mukaan kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehitys on noudattanut pikemminkin eräänlaisen dialektiikan kuin lineaarisen evoluution logiikkaa. Esimerkiksi kosmopoliittisen genovalaisen finanssikapitalismin paikan maailmantalouden ja pääoman kasautumisen uutena veturina otti 1600-luvulla hollantilainen monopolikapitalismi, joka muistutti huomattavasti enemmän venetsialaista valtiokapitalismia kuin genovalaista diasporakapitalismia. Genovalaiset olivat eräänlaisia vapaamatkustajia, jotka ulkoistivat sodankäynnistä ja alueellisesta ekspansiosta huolehtimisen espanjalaisille ja portugalilaisille kumppaneilleen, mutta hollantilaisten kapitalistinen regiimi perustui päinvastoin alusta lähtien väkivallan käytön omavaraisuuteen ja tehokkuuteen. Hollantilainen kapitalismi voidaan siis nähdä eräänlaisena päivitettynä versiona venetsialaisesta valtiokapitalismista, jota Arrighi pitää monopolikapitalismin ylittämättömänä prototyyppinä. Aivan kuten venetsialaisten, myös hollantilaisten kaupallinen menestys perustui pohjimmiltaan vahvan laivaston kykyyn hallita maailmankaupan merkittävimpiä kauppareittejä ja markkinoita.
Hollantilaiset eivät harjoittaneet valtavirtataloustieteen vahvasti idealisoimaa vapaamarkkinakapitalismia, vaan Hollannin kaupallisen mahdin tärkeimmät kulmakivet olivat vahva laivasto, tykit ja sulkeisilla kuriin ja synkronoituun toimintaan harjoitetut sotilaat. Ilman sotilaallista tehokkuuttaan hollantilaiset eivät olisi ensinnäkään onnistuneet omassa valtionmuodostuksessaan 1500-luvulla, vaan he olisivat jääneet osaksi Habsburgien patavanhoillista imperiumia. Ilman Morits Oranialaisen tieteellisesti rationalisoimaa sotilaallista koneistoaan ja itsenäiseen sodankäyntiin ja sillanpääasemien valtaamiseen kyenneitä kauppakomppanioitaan hollantilaiset eivät olisi myöskään pystyneet luomaan ennen näkemättömän laajaa kaupallista imperiumiaan, eivätkä he olisi pystyneet toimimaan maailmankaupan keskeisimpinä välittäjinä, jotka onnistuivat kääntämään niin Itämeren, Atlantin kuin Intian valtamerenkin tuotevirrat kohti Amsterdamin valtavia varastoja. Hollannin kultakauden taloudellinen ja kulttuurillinen kukoistus 1600-luvulla olisikin ollut sula mahdottomuus ilman hollantilaisten tieteellisesti rationalisoitua sotilaallista tehokkuutta.
Yhdistyneet Provinssit – Habsburgien ikeestä maailman johtavaksi talousmahdiksi
Alankomaiden valtiollinen kehitys 1500-luvulla kuvastaa hyvin historiallista siirtymää, jossa feodaalinen hajanaisuus korvaantui keskitetymmillä valtiollisilla rakenteilla. Nykyisten Benelux-maiden alue oli jo 1200-luvulla Pohjois-Italian jälkeen Euroopan urbanisoituneinta ja vaurainta aluetta, jonka lukuisat kreivikunnat ja muut hallintoalueet kuuluivat pääsääntöisesti joko Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tai Ranskan kuningaskunnan alaisuuteen. Suuret joet Rein, Waal ja Maas jakoivat alueen maantieteellisesti ja kulttuurisesti kahtia, ja tällä jakolinjalla on ollut nykyaikaan asti ulottuva vaikutus. Jokien eteläpuolella varhain urbanisoituneet Flanderi ja Brabantti olivat jo keskiajalla suurine ja taloudellisesti merkittävine kaupunkeineen poliittiselta painoarvoltaan merkittäviä alueita, kun taas jokien pohjoispuoliset maakunnat kuten Hollanti, Zeeland ja Gelderland olivat 1500-luvun alkuun asti harvemmin asuttuja ja myös poliittiselta merkitykseltään vähäisempiä alueita. Suuret joet eivät siis olleet ainoastaan maantieteellisiä rajoja, vaan ne ovat toimineet aina näihin päiviin asti myös kulttuurisina ja uskonnollisina rajoina. Keskiajan Flanderissa ja Brabantissa aatelisto puhui ranskaa, mutta pohjoisessa hollanti oli jo tuolloin myös aateliston ja paikallishallinnon kieli. 1500-luvulla reformaation ajatukset saivat vastakaikua jokien molemmin puolin, mutta eteläiset Flanderi ja Brabantti pysyivät vahvasta protestanttisesta liikehdinnästään huolimatta lopulta katolisina sekä uskollisina Habsburgeille, jotka hallitsivat Alankomaiden aluetta perittyään ne 1400-luvulla – hyvin tyypilliseen tapaansa – avioliiton kautta itselleen.
Alankomaiden alue ei siis 1500-luvun alussa ollut vielä yhtenäinen poliittinen kokonaisuus, vaan feodaalinen kreivikuntien ja hiippakuntien tilkkutäkki, jolla ei ollut vahvaa yhteistä keskushallintoa. Poliittista integraatiota vastustaneita pikkuruhtinaita löytyi varsinkin alueen pohjoisosista, mutta Habsburgit onnistuivat lopulta kukistamaan pohjoisten provinssien kapinalliset herttuat ja noin vuoteen 1540 mennessä myös jokien pohjoispuoliset alueet olivat Habsburgien hallinnassa. Alankomaiden alueen nivoutumisen yhdeksi Habsburgien hallitsemaksi poliittiseksi entiteetiksi viimeisteli vuoden 1549 pragmaattinen sanktio, jolla keisari Kaarle V määräsi Alankomaiden seitsemäntoista provinssin hallinnon keskittämisestä Brysseliin sekä siitä, että Alankomaat muuttuisi Habsburgien suvun perintäomaisuudeksi. Juuri kun alue oli saatu rauhoitettua ja keskitettyä Habsburgien vallan alle, päätti Flanderin Gentissä syntynyt Keisari Kaarle V luopua Alankomaiden hallinnasta espanjalaismielisen poikansa Filip II:n hyväksi vuonna 1555.
Pohjois-Alankomaat, erityisesti Groningenin alue, oli ollut jo 1400-luvulla kristillisen humanismin tärkeimpiä kehtoja Euroopassa, ja Erasmus Rotterdamilaisen kaltaiset vaikutusvaltaiset humanistit vain lisäsivät Hollannin alueen kulttuurillista painoarvoa humanismin ja protestantismin sävyttämän 1500-luvun aikana. Reformaation saavuttua Alankomaihin anabaptistit, kalvinistit ja monet muut protestanttiset liikkeet saavuttivat nopeasti kannatusta Hollannissa ja muissa pohjoisissa maakunnissa, joihin oli jo ennestään Devotio Modernan ja muiden hurskausliikkeiden vaikutuksen takia juurtunut vahva kirkollisen auktoriteetin kyseenalaistamisen perinne. Kiihkokatolisen Filip II:n hallinto pyrki murskaamaan Alankomaiden reformaation ja hänen hallintokautensa aikana eri lahkoihin kuuluneita protestantteja teloitettiin niin suurten jokien etelä kuin pohjoispuolellakin.
Vuonna 1566 uskonnollinen levottomuus purkautui protestanttisina väkivallanpurkauksina ja ikonoklasmina, kun Alankomaiden kalvinistit alkoivat hyökkäillä kirkkoihin tuhoten pyhimysten kuvia ja patsaita, joita heidän uskonnollinen dogminsa piti harhaoppisina. Tästä Filip II sai syyn lähettää vuonna 1567 Alban herttuan Fernando Alvarez de Toledon johtamia espanjalaisia joukkoja rauhoittamaan maan ja puristamaan Alankomaista veroja monella rintamalla sotaa käyneiden Habsburgien kirstuihin. Alankomaissa puhkesi kapina Alban vihattuja joukkoja vastaan ja kapinalliset organisoivat nopeasti sotavoiman, jonka keskeisimmäksi elementiksi muodostui vahva laivasto, jonka avulla kapinalliset pystyivät pakoilemaan Espanjan joukkoja ja ryöstelemään heidän laivojaan. Eteläiset maakunnat lipesivät melko pian kapinasta ja tunnustivat Habsburgien herruuden alueellaan, mutta protestanttiset pohjoiset maakunnat jatkoivat kapinaa vahvaan kauppalaivastoonsa turvautuen. Hollantilaiset merimiehet aiheuttivat merirosvouksellaan ja laivojen kaappauksella suuria taloudellisia menetyksiä Espanjalle, jonka sodankäyntiä genovalaisten pankkiirien verkosto vieläkin rahoitti.
Hollantilaisten merimiestaidot soveltuivat muuhunkin kuin espanjalaisten laivojen ryöstelyyn ja linnoitusten valtaamiseen. Hollantilaiset hallitsivat laivastollaan Itämeren satamia ja viljakauppaa, joka sattui olemaan 1500-luvun loppupuolen strategisesti merkittävin markkina koko Euroopassa. 1500-luvulla viljan kysyntä lisääntyi huomattavasti Länsi-Euroopassa, minne virtasi hopeaa Amerikan valtavista kaivoksista. Myös Espanjan ja Ranskan välinen sotiminen eri puolilla Eurooppaa lisäsi Euroopan viljan kysyntää ja nosti sen hintaa. Sotanäyttämöksi joutuneen Välimeren alueen oma viljantuotanto oli 1500-luvun aikana romahtanut, joten Itämeren alueesta oli tullut Euroopan ensisijainen vilja-aitta. Koska hansaliiga oli jo heikentynyt Itämerellä, saivat hollantilaiset Euroopan strategisesti tärkeimmän markkinan haltuunsa erityisen suotuisalla hetkellä. Itämeren viljakauppa olikin Arrighin mukaan Amsterdamin moeder commercie – sen rikkauksien ja kukoistuksen äiti. Viljakauppa antoi hollantilaiselle kauppiaseliitille alkupääoman ja se tarjosi suotuisan alkusysäyksen uudelle kaupalliselle ekspansiolle, mutta pelkän viljakaupan tuotto oli pitkällä tähtäimellä pikemminkin laskeva kuin nouseva, eivätkä hollantilaiset kauppiaat sijoittaneet saamiaan ylijäämiä takaisin Itämeren viljakauppaan, vaan he sijoittivat niitä heti kaupallisen ekspansion alkuvaiheessa maatalouden kaupallistamiseen ja kiinteistöjen sekä maan ostamiseen. Hollantilaiset kauppiaat siis pyrkivät saamaan korkotuottoja heti kaupallisen ekspansion alkuvaiheessa, eivät vasta ekspansion laannuttua ja markkinoiden saturoiduttua, kuten Italian kaupunkivaltioiden kauppiaat ja kapitalistit olivat tehneet kaksi vuosisataa aikaisemmin. Maahan ja kiinteistöihin sijoittaminen korkotuottojen saamiseksi oli olennainen elementti hollantilaisessa kapitalismissa heti alusta alkaen – siihen pyrittiin jo silloinkin, kun hollantilaisten oma valtionmuodostus oli vielä pahasti kesken.
Pian kahdeksankymmenvuotisen sodan puhjettua hollantilaisen kauppiaseliitin ja Englannin monarkian välille kehittyi läheinen suhde. Englanti tarjoutui antamaan hollantilaisille sotilaallista suojelua Espanjaa vastaan, jos hollantilaiset myöntäisivät Englannin monarkialle vastapalvelukseksi edullisia kauppa- ja finanssisopimuksia. Jopa Hollannin ja Englannin yhdistävästä unionista oli puhetta, mutta hollantilainen kauppiaseliitti löysi kuitenkin sodankäynnin ja valtionmuodostuksen tehtäviin kyenneen liittolaisen vieläkin lähempää, nimittäin kotimaisesta Oranian ylimyssuvusta, jonka päämies Vilhelm Oranialainen toimi 1560-luvulla Filip II:n nimittämänä Hollannin, Zeelandin ja Utrechtin maaherrana. Hollantilaisen kauppiaseliitin ja Oranian suvun intressit kävivät yksiin, joten he muodostivat pääoman ja territorialismin välisen symbioottisen suhteen, aivan kuten genovalaiset kapitalistit ja iberialaiset hallitsijat olivat solmineet keskenään jo 1400-luvulla. Alankomaiden pohjoisten provinssien kauppiaat tarjosivat pääomiaan, kaupallisia verkostojaan ja liiketaloudellista osaamistaan vaihtokaupassa, jossa vaa’an toisella puolella painoivat Oranian suvun kyvyt valtionmuodostuksen ja sodankäynnin tehtävissä. Tästä hollantilaisesta kapitalismin ja territorialismin liitosta syntyi lopulta Yhdistyneet Provinssit eli Alankomaiden tasavalta, joka oli Alankomaiden seitsemän pohjoisen protestanttisen maakunnan muodostama federaatio. Tasavalta itsenäistyi de facto 1581, vaikka sota Espanjaa vastaan jatkui vielä vuosikymmeniä ja Yhdistyneiden Provinssien ja Espanjan suhteet normalisoitiin vasta Euroopan uskonsodat päättäneessä Westfalenin rauhassa vuonna 1648.
Arrighin mukaan Hollannin rikkauden perustana oli siis Itämeren viljakaupan hallinta, mutta arvoltaan kohtuullisen vaatimattoman viljakaupan hallinta ei vielä riittänyt nostamaan hollantilaisia eurooppalaisen kapitalismin valtaistuimelle, vaan sille noustakseen Hollannin oli saatava haltuunsa myös aikakauden rich trades, eli arvokkaimpien tuotteiden kuten mausteiden, tekstiilien, sokerin ja jalometallien markkinat. Esimerkiksi portugalilaisten hallitseman Aasian maustekaupan arvo oli moninkertainen verrattuna Itämeren viljakauppaan. Hollantilaiset olivat jo vuosisatoja keskittyneet suuren volyymin mutta alhaisen arvon bulkkikauppaan, etenkin kalan ja Itämeren viljan rahtaamiseen valtavissa laivoissaan. Flanderilaiset suurkauppiaat olivat puolestaan keskittyneet korkean jalostusarvon ja kalliiden tuotteiden kaukokauppaan, joten heidän käymänsä kauppa oli paljon sofistikoituneempaa ja tuottoisampaa kuin hollantilaisten kauppiaiden harjoittama kulutustavaroiden kauppa. Historioitsija Jonathan Israelin mukaan hollantilaiset laivat eivät käyneet lainkaan kalliiden tuotteiden kauppaa ennen vuotta 1585, vaan rich trades oli siihen asti täysin Antwerpenin ja muiden eteläisten Alankomaiden kaupunkien suurkauppiaiden hallussa. Israel sijoittaakin Hollannin kultakauden alkujuuret 1590-luvulle, jolloin Hollanti otti hetkessä Flanderin ja Brabantin entisen aseman kalliimpien luksustuotteiden kaupan organisoijana, minkä ansiosta Amsterdamista tuli suurten tavaravirtojen päätepiste ja Euroopan tärkein ”pakkahuone” (entrepot). Juuri 1590-luvun aikana Hollanti nousi nopeasti uhmaamaan personaaliunionilla yhdistyneiden Espanjan ja Portugalin valtaa maailmankaupan tärkeimpien kauppareittien hallinnassa, ja 1590-luvulla laskettiin perusta Hollannin kehittymiselle maailman tehokkaimmaksi pääoman kasautumisen palvelijaksi.
Historioitsija Israel selittää Hollannin kauppamahdin yhtäkkistä voimistumista sillä, että Hollanti hyötyi valtavasti Espanjan sotatoimia Flanderista ja Brabantista paenneiden kauppiaiden ja kangasteollisuuden tapaisilla korkeaa osaamista vaatineilla aloilla työskennelleiden ammattilaisten muuttoaallosta Amsterdamiin ja muihin Hollannin kaupunkeihin. Varsinkin espanjalaisten aiheuttama Antwerpenin tuho vuonna 1585 sai aikaan suuren pakolaisaallon, jonka mukana monet antwerpenilaiset suurkauppiaat pakenivat Hollannin kaupunkeihin, pääasiassa Amsterdamiin. Juuri 1580-luvun suuri muuttoaalto eteläisistä Alankomaista pohjoiseen johti hollantilaisten kaupunkien nopeaan kasvuun muovaten samalla Hollannin elinkeinorakennetta entistä urbaanimmaksi ja dynaamisemmaksi. Kauppiaat toivat mukanaan Aasian maustekauppaan ja muille erittäin korkeatuottoisille markkinoille asti ulottuneet verkostonsa ja pääomansa, joiden ansiosta Amsterdam peri nopeasti Antwerpenin aseman Pohjois-Euroopan tärkeimpänä kauppasatamana. Myös Espanjan Yhdistyneille Provinsseille asettama kauppasaarto pakotti hollantilaiset etsimään suoraa pääsyä Itä-Aasian maustesaarille, sillä Espanjan hallitsemista satamista ei kauppasaarron aikana saanut kuljettaa kallisarvoista aasialaista tuontitavaraa vihollismaa Hollannin satamiin. Kauppasaarto pakotti hollantilaiset purjehtimaan itse itäiseen Aasiaan asti, ja 1600-luvun taitteen onnistuneiden ja erittäin tuottoisien yksityisten purjehdusten ja retkikuntien rohkaisemina hollantilaiset perustivat vuonna 1602 Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian VOC:n (Vereenigde Oost-Indische Compagnie), jonka oli tarkoitus muodostaa markkinaheilahteluita vakauttava maustekaupan monopoli, perustaa pysyviä tukikohtia Itä-Aasiaan ja ajaa portugalilaiset ulos Intian valtameren kauppareiteiltä.
Hollanti nousee maailmankaupan valtiaaksi
Hollannin Itä-Intian kauppakomppania oli hollantilaisen kapitalismin suurin voimannäyttö 1600-luvulla. VOC sai toimilupansa valtiolta, mutta sille myönnettiin suuria vapauksia ja oikeuksia, muun muassa laaja itsehallinto, oikeus neuvotella sopimuksia ja aloittaa sota. VOC oli eräänlainen puolivaltiollinen organisaatio, jonka hallinnossa Yhdistyneiden Provinssien maakunnilla oli omat edustajansa ja jonka toimia valtio valvoi. Arrighi luonnehtii 1600-luvulla perustettuja kauppakomppanioita bisnesorganisaatioiksi, jotka huolehtivat pääoman kasaamisen lisäksi myös territorialistisista tehtävistä – ne olivat siis kapitalistisia organisaatioita, joilla oli kyky myös sodankäynnin ja valtionmuodostuksen tehtäviin. VOC sai toimilupansa Yhdistyneiden Provinssien hallitukselta vuonna 1602 ja sille myönnettiin 21 vuodeksi monopoli Hollannin maustekauppaan. Pystyäkseen ottamaan suuria markkinoita haltuunsa oli VOC:n aggressiivisesti häädettävä iberialaiset pois Itä-Aasian kauppareiteiltä. Suuren alkupääoman ja vahvan laivaston saanut VOC alkoi heti 1600-luvun alusta valloittaa portugalilaisten kauppareittejä ja tukikohtia Intian valtameren alueella. Jo vuonna 1605 kauppakomppania onnistui valloittamaan Indonesian maustesaaret Ternaten, Tidoren ja Amboinan portugalilaisilta. Hollantilaisten ylivalta Intian valtamerellä vakiintui viimeistään vuonna 1619, kun VOC:n kenraalikuvernööri Jan Pieterszoon Coen onnistui valloittamaan 19 laivan laivastollaan Indonesian Jakartan, jonne VOC perusti päätukikohtansa. Tästä Bataviaksi nimetystä hollantilaisesta tukikohdasta kehittyi vahvin eurooppalainen sillanpääasema Aasiassa 1700-luvulle asti.
Giovanni Arrighin mukaan kaikkea Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian toimintaa määritti tinkimätön taloudellinen kalkulaatio ja kapitalistinen rationaliteetti; VOC ei nähnyt esimerkiksi aluevaltauksia itsetarkoituksellisena päämääränä, vaan niihin voitiin ryhtyä vain jos niistä koitui tarkasti laskettavissa olevaa kaupallista ja taloudellista hyötyä. Aluevaltauksia tehtiin siis vain siinä tapauksessa, että niiden laskelmoitiin hyödyttävän kauppareittien hallintaa ja pääoman kasautumista. VOC kuitenkin kykeni tarpeen vaatiessa aluevaltauksiin, sillä se oli täysin omavarainen väkivallan käytössä. Sen ei tarvinnut turvautua aasialaisiin vasalleihin, vaan se pystyi oman väkivaltakoneistonsa turvin valtaamaan laajoja markkinoita, hallitsemaan kauppareittejä ja alistamaan paikallisasukkaita valtansa alle. Hollantilaiset siis sisällyttivät suojelukustannukset omaan kapitalistiseen regiimiinsä, eikä heidän tarvinnut genovalaisten tavoin ulkoistaa niiden tuottamista ulkopuoliselle territorialististiselle toimijalle. Juuri väkivaltakoneistonsa tehokkuuden ansiosta hollantilaiset löivät 1600-luvun aikana portugalilaiset laudalta Intian valtamerellä, ottivat kauppareitit haltuunsa, tekivät strategisia aluevaltauksia ja monopolisoivat tärkeimpien raaka-aineiden ja mausteiden tuotannon ja kaupan itselleen.
Hollantilaiset saavuttivat 1600-luvun alkupuolella kiistattoman johtoaseman maailmankaupan välimiehinä. Amsterdamista kehittyi maailmankaupan tärkein risteysasema, jonka kuusikerroksisiin varastoihin niin Itämeren, Atlantin kuin Intian valtameren tuotevirrat päätyivät. Amsterdamista kehittyi myös maailman tärkein finanssikeskus, jonne perustettu pörssi imi joutilasta pääomaa kaikkialta Euroopasta. Juuri VOC ja muut menestyksekkäät ja suuria osinkoja omistajilleen maksaneet kauppakomppaniat vetivät joutilasta pääomaa Amsterdamin pörssiin tehden siitä 1610-luvulta aina 1740-luvulle asti maailmantalouden keskeisimmän sääntelymekanismin, jonka kautta joutilas pääoma kanavoitui uusiksi kauppahankkeiksi. Huikeita tuottoja takonut pörssi imi ylijäämäpääomia myös Itämeren viljakaupan tapaisilta vakailta mutta matalatuottoisista markkinoilta, ja nämä pörssiin sijoitetut ylijäämät ruokkivat entisestään kauppakomppanioiden toimintakykyä. Amsterdam ei ollut 1600-luvulla ainoastaan maailman finanssipääkaupunki, vaan siitä kehittyi myös eurooppalaisen kulttuurin ja valistuksen pääkaupunki. Amsterdam oli valistukselle samanlainen keskus kuin Firenze oli aiemmin ollut renessanssille, ja molemmissa kaupungeissa sijoitettiin suuria summia kulttuurielämään ja taiteisiin.
Arrighin mukaan hollantilaisten 1600-luvun menestys perustui pitkälti VOC:n kykyyn organisoida ikivanha Intian valtameren kauppa uudelleen kääntäen sen materiaalivirrat kohti Amsterdamia, mistä kauppiaat laivasivat tuotteet sinne, mistä kulloinkin saivat parhaan hinnan. Uudemman Atlantin kaupan organisoiminen ja siitä hyötyminen oli hollantilaisille huomattavasti vaikeampi tehtävä, ja WIC eli Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania perustettiin lähinnä haittaamaan Espanjan ja Portugalin intressejä Atlantin kaupassa, ei niinkään tuottamaan voittoja kauppakomppanian osakkeenomistajille. Tämä oli poikkeus hollantilaisten muuten järkkymättömälle kapitalistiselle logiikalle, mutta WIC onnistui kuitenkin tuottamaan espanjalaisille ja portugalilaisille suuria menetyksiä Atlantilla. Arrighin mukaan WIC:n suorittama espanjalaisen hopealaivaston kaappaus vuonna 1628 oli jopa viimeinen niitti iberialais-genovalaisen liittouman arkkuun. Se oli isku, joka joudutti tuon liittouman auringonlaskua ja nosti hollantilaiset kiistattomiksi kapitalistisen maailmanjärjestelmän valtiaiksi. 1600-luvun kuluessa hollantilaiset saivat niin totaalisen niskalenkin espanjalaisista, että 1640-luvulla hollantilaiset laivat kuljettivat valtaosan kaikesta espanjalaisiin satamiin jaetuista tavaroista – vihollismaa Hollannin laivat siis huolehtivat tuottoisasta tavaranjakelusta espanjalaisiin satamiin. Vuonna 1647 tai 1648 – siis mahdollisesti ennen Westfalenin rauhansopimuksen voimaanastumista – hollantilaiset laivat kuljettivat jo valtaosan Espanjan hopeasta Atlantilla. Hollantilainen kapitalismi oli ottanut häkellyttävän voiton espanjalaisesta imperialismista.
Hollannin auringonlasku
Westfalenin rauha vuonna 1648 päätti Eurooppaa ravistelleet uskonsodat ja institutionalisoi modernin valtiojärjestelmän. Westfalenin rauhassa Hollanti sai virallisen sinetin itsenäisyydelleen, jonka puolesta se oli taistellut Espanjaa vastaan 80 vuotta, mutta Westfalenissa luotu järjestys pikemminkin heikensi kuin vahvisti Hollannin asemaa uudessa eurooppalaisessa voimatasapainojärjestelmässä. Eurooppalaisen sodankäynnin lientyminen vapautti vahvimpien dynastisten valtioiden resursseja eurooppalaiselta sotanäyttömältä merten takaiseen ekspansioon, joten Hollanti joutui kohtaamaan aiempaa voimakkaampaa kilpailua meriherruudesta ja asemastaan maailmankaupan keskeisimpänä organisoijana. 1600-luvun alussa Yhdistyneiden Provinssien kapitalistinen valtiomuoto ja pääomien kasautumista palvellut poliittinen orientaatio antoivat hollantilaisille suuren edun kamppailussa hajoavien iberialaisten imperiumien markkinoiden ja kauppareittien kaappaamisessa. 1600-luvun kuluessa Euroopan territorialistiset valtiot alkoivat kuitenkin matkia hollantilaisia kapitalistisen valtion rakentamisessa, eikä hollantilaisten etumatka ollut loputon. Hollannin valtion kevyt organisaatio muuttui haittatekijäksi, kun vahvimmat valtiot Englanti etunenässä alkoivat sisäistää kapitalismia omiin valtiorakenteisiinsa ja havitella merentakaisten kaupallisten imperiumien luomista. Hollannin huikaiseva menestys pääoman kasaamisessa antoi sen kilpailijavaltioille kimmokkeen matkia Hollantia, ja tämän oppimisprosessin tuloksena Englanti ja Ranska kehittivät jo 1600-luvun aikana merkantilistisia strategioita, joilla ne yrittivät kääntää kaupalliset virrat Amsterdamin sijasta kohti omien kaupunkiensa satamia.
Arrighi määrittelee 1600-lukulaisen merkantilismin hallitsijoiden tavoitteeksi luoda omavaraisia “kansantalouksia”. Merkantilismi pyrki vähentämään riippuvuutta ulkomaisista toimijoista ja tuomaan tuottajat ja kuluttajat yhden hallitsijan hallitseman talousalueen piiriin hänen verotettavikseen ja hänen tuomiovaltansa alaisiksi. Merkantilistisia strategioita oli kuitenkin lukuisia; englantilaiset pyrkivät luomaan merentakaisen kaupallisen imperiumin, kun ranskalaiset keskittyivät kehittämään kotimaista kansantaloutta. Englannin vuonna 1651 säätämä purjehdussääntö (Navigation Act) käy hyvästä merkantilistisen strategian esimerkistä. Purjehdussäännössä määrättiin, että Englantiin ja sen siirtomaihin sai tuoda Euroopan ulkopuolelta tavaraa vain englantilaisilla laivoilla. Näin Englanti yritti vastata hollantilaisten merimahtiin ja luoda määrätietoisesti omaa kaupallista imperiumiaan. Englannin ja Hollannin väliset merisodat, joista ensimmäinen alkoi 1652, olivat loogista jatkoa tälle Englannin Hollantia kohtaan aloittamalle aggressiiviselle strategialle, jonka tarkoituksena oli kukistaa englantilaisen merten takaisen ekspansion tiellä ollut Hollannin meriherruus. Arrighin mukaan tämän aggressiivisen englantilaisen strategian takana oli se, että 1600-luvun kuluessa kauppiasluokka sai aiempaa enemmän sananvaltaa Englannin ulkopoliikassa, minkä lisäksi kauppiasluokka halusi kostaa sitä hiertäneet kauppakiistat Hollannin kanssa.
Englannin-Hollannin sodat 1600-luvulla eivät suinkaan antaneet kuoliniskua Hollannin meri- ja kauppamahdille, mutta ne loivat kuitenkin perustan Englannin valta-asemalle Atlantilla. Toisen Englannin-Hollannin sodan seurauksena 1660-luvulla Hollanti menetti otteensa tuottoisista tupakan, turkisten ja orjien kaupasta Englannille. Englantilaisten suorittama Jamaikan valtaus vuonna 1655 tarjosi englantilaisille vankan tukikohdan Amerikan orjakauppaan, joka oli erittäin tuottoisaa liiketoimintaa ja monen englantilaisen kauppiaan rikkauden alkulähde. Atlantin menestyksen lisäksi Englanti onnistui luomaan perustan tulevalle vallalleen Intiassa, kun sen onnistui valloittaa romahtamassa olleen Mogulivaltakunnan rikkaimpia osia, muun muassa Bengalin. Hollantilaiset hallitsivat vielä Itä-Aasian kauppaa, mutta Atlantilla he olivat huomattavasti haavoittuvaisempia. Atlantin kaupassa tuotantoalueiden suora hallinta ja pysyvien siirtokuntien perustaminen oli varmempi strategia markkinoiden hallitsemiseksi kuin yksittäisten kauppasatamien ja sillanpääasemien perustaminen, eikä Hollannista liiennyt yhtä paljon siirtolaisia asuttamaan Amerikan kolonioita kuin Englannista ja Ranskasta, joista muutti paljon väkeä Amerikkaan myös uskonsotien ja uskonnollisten skismojen takia 1600-luvun aikana. Vahvimpien territoriaalivaltioiden Englannin ja Ranskan resurssiylivoima suhteessa pieneen Hollantiin alkoi 1600-luvun loppupuolella näkyä vääjäämättä.
Englannin kaupallisen mahdin kasvun moottorina toimi niin sanotun Atlantin kolmion kaupan kaappaaminen hollantilaisilta. Atlantilla kauppa kiersi kolmiossa, jossa 1) brittiläisiä tuotteita vaihdettiin afrikkalaisiin orjiin, 2) afrikkalaisia orjia vaihdettiin Amerikan trooppisiin tuotteisiin ja 3) Amerikan trooppisia tuotteita vaihdettiin brittiläisiin tuotteisiin. Tätä kaupallista kiertoa hallitsemalla ja organisoimalla Englannin onnistui vaihtaa Amsterdam Euroopan johtavana kaupan risteysasemana omiin satamakaupunkeihinsa. Jos hollantilaisille Itämeren viljakaupan hallinta oli ollut tärkein tekijä Amsterdamin nousussa Euroopan keskeisimmäksi “pakkahuoneeksi”, niin Englannin kauppaimperiumin synnyn kannalta oli puolestaan äärimmäisen tärkeää hallita Atlantin tupakka-, sokeri-, puuvilla-, kulta- ja orjakauppaa.
Hollanti joutui venymään äärirajoille kamppaillessaan asemastaan keskeisimpänä kauppavirtojen organisoijana. Hollantia alkoi vaivata työvoiman, lähinnä merimiesten puute, sekä Espanjan perimyssodan (1701-1714) jälkeen huomattavasti kasvaneet puolustusmenot, jotka johtivat valtionvelan moninkertaistumiseen. Atlantin kaupalla taseitaan vahvistanut Englanti kehittyi jatkuvasti mahtavammaksi, mistä oli osoituksena sen kyky perustaa pysyviä siirtokuntia merten taakse. Ranska oli puolestaan kiistatta suurin sotilasmahti mantereella, ja pientä rannikkokaistalettaan asuttaneet hollantilaiset jäivät maantieteellisesti näiden kahden alati vahvistuneen valtion väliin. Suuren Pohjan sodan päättyminen 1720-luvulla vapautti myös Pohjois-Euroopan vahvimpien valtioiden Preussin, Ruotsin ja Tanska-Norjan kehittämään merkantilistisia strategioitaan, mikä heikensi Hollannin valta-asemaa Itämerellä. Hollantilaiset kauppiaat olivat yhä keskeisimpiä ja parhaiten informoituja toimijoita maailman kauppaverkostoissa, joten he osasivat 1740-luvulla keskellä kiristynyttä kapitalistista ja territorialistista kilpailua vetää loogisen johtopäätöksen: heidän oli parempi vetäytyä epävarmasta kaupankäynnistä, siirtää pääomaa likvidiin muotoon ja ryhtyä luotottajiksi. Näin alkoi hollantilaisen kapitalismin finanssoituminen ja hollantilaisten asema aikakauden haute financen valtiaina.
Kapitalistisen maailmanjärjestelmän voimasuhteet olivat 1700-luvun alussa sellaiset, että hegemoninen asema oli tarjolla joko Englannille tai Ranskalle, ja näiden mahtien välinen kamppailu maailmanherruudesta oli 1700-luvun suurpolitiikan peruskonflikti. Hollantilaiset kapitalistit veikkasivat lopulta oikeaa hevosta, kun he alkoivat hakea ylijäämäpääomilleen tuottoja lainoittamalla Englannin valtiota sekä sijoittamalla valtavia summia Lontoon pörssiin. Myös Amsterdamin pörssi pumppasi valtavia rahasummia englantilaisiin yrityksiin vahvistaen entisestään Englannin taloutta. Näin entinen kapitalistinen valtakeskus joudutti valtasiirtymää ja oman valtansa heikentymistä rahoittamalla nousevaa kapitalistista valtakeskusta, jonka sotilaallinen iskukyky olisi jäänyt paljon heikommaksi ilman hollantilaisen pääoman vuolasta virtaa Englantiin. Hollantilainen finanssipääoma teki valtavia voittoja luotottamalla kiihtyneisiin konflikteihinsa 1700-luvulla ajautuneita kansallisvaltioita, mutta finanssikapitalisteiksi ryhtyminen oli myös Hollannin kapitalistisen regiimin signaalikriisi – se oli osoitus sen heikkoudesta ja lopun alusta.
Seitsenvuotinen sota (1756-1763) oli kulminaatiopiste, joka johti hollantilaisten suuriin sijoituksiin Englannin sodankäynnin hyväksi. Seitsenvuotinen sota johti lopullisesti Englannin nousuun maailmanjärjestelmän johtavaksi mahdiksi, joten voi perustellusti sanoa, että hollantilainen pääoma auttoi Englannin voittoon Ranskasta ja siten joudutti Englannin nousua ennen näkemättömän vahvaan hegemoniseen asemaan. Hollantilaisten vuolas pääomavirta Englantiin 1700-luvun aikana myös kiihdytti tekstiili- ja metalliteollisuuden johtamaa teollista vallankumousta ja lisäsi siten Englannin etumatkaa suhteessa Ranskaan entisestään. Englanti oli käyttänyt 1600-luvulta lähtien paljon voimavaroja syrjäyttääkseen Hollannin maailmankaupan hallitsijana ja päättääkseen Amsterdamin aseman maailmankaupan keskeisimpänä risteysasemana. 1700-luvun aikana Englanti onnistui näissä tavoitteissaan – hollantilaisen pääoman avustamana. Hollannin omat resurssit eivät millään riittäneet ylläpitämään sen asemaa maailmankaupan johtavana välimiehenä, kun vahvistuneet Englanti ja Ranska kehittivät merkantilistisia strategioitaan ja loivat merentakaisia imperiumejaan. Rationaalisina kapitalisteina hollantilaiset kauppiaat kuitenkin ymmärsivät, että he voisivat näissä uusissa systeemisissä olosuhteissa tehdä valtavia voittoja luotottamalla pitkäkestoisiin konflikteihin juuttuneita valtioita, jotka suorastaan tungeksivat hollantilaisten luo anomaan lainoja.
Englannin Ranskasta saavuttama voitto Seitsenvuotisessa sodassa ajoi ranskalaiset pois Pohjois-Amerikasta ja Intiasta, joten Englanti nousi kiistattomaksi johtovaltioksi uudessa maailmanjärjestelmässä. Englannin voitto johti kuitenkin Englannin imperiumin sisäiseen välienselvittelyyn, kun kruunun amerikkalaiset siirtolaiset kävivät kapinaan kruunua vastaan ja Yhdysvaltain vapaussota (1775-1783) alkoi. Hollantilaiset halusivat pysytellä sivussa eurooppalaisten valtioiden välisestä sodankäynnistä ja ottaa siitä luotottajina itselleen maksimaalisen taloudellisen hyödyn. Hollanti ei kuitenkaan voinut ikuisesti pysyä liittoutumattomana, ja Amerikan kapinan jälkeisessä sodassa se liittoutui Ranskan kanssa Englantia vastaan. Englanti kosti neljännessä Englannin-Hollannin sodassa (1781-1784) ja tuhosi hollantilaiset merivoimat ja valtasi Sri Lankan Hollannilta. Yhdistyneiden Provinssien aika suurvaltana oli ohi, ja lopulta Napoleonin sodat pyyhkivät Yhdistyneet Provinssit kokonaan pois Euroopan kartalta.
Hollantilaisten organisoima kapitalistinen sykli oli 1700-luvun loppuun tultaessa kulkenut läpi kaikki kehitysvaiheensa. Hollantilaisvetoinen sykli oli muovannut perustavanlaatuisesti kapitalistista maailmanjärjestelmää: hollantilaisen syklin aikana uusia alueita oli liittynyt kapitalistiseen järjestelmään aiempaa tiiviimmin sitein, uusia kauppakomppanioitten tapaisia organisaatiomuotoja oli syntynyt ja ne pystyivät viemään pääoman kasautumisprosesseja monta askelta pidemmälle kuin löyhät kapitalistiset osakunnat, jotka vastasivat pääoman kasautumisen organisoinnista ennen hollantilaisten valtakautta. Hollannin menestyksessä kuitenkin piili sen tappion siemenet, sillä sen kapitalistinen rationaliteetti sekä Amsterdamin ilmiömäinen kyky imeä arvokkaita materiaalivirtoja itseään kohti antoivat Westfalenin rauhan voimistaneille kansallisvaltioille kimmokkeen imitoida hollantilaista kapitalistista strategiaa. Pitkässä juoksussa Englanti ja Ranska pystyivät viemään näitä strategioita huomattavasti hollantilaisia pidemmälle suurempien resurssiensa turvin.
Vapaaherra von Jämsén 
Jos 1600- ja 1700-lukujen hollantilainen kapitalismi kiinnostaa, niin laajat muistiinpanoni Jonathan Israelin kirjasta Dutch Primacy in World Trade 1585-1740 löytyvät täältä: http://vonjamsen.blogspot.com/2022/03/muistiinpanot-jonathan-israel-dutch.html
TykkääTykkää